Juhannus-viikonloppuna Ilta-Sanomien toimittaja Timo Haapala aloitti Twitter-myrskyn vaatimalla median käyttämien asiantuntijoiden ideologisten taustojen kertomista ja toteamalla, että ”tutkijoilla, dosenteilla yms. ei ole [objektiivisuutta], vaan hävyttömästi yhdistelevät asiansa näkemystensä mukaan”. Monet tutkijat puolustautuivat väitteitä vastaan ja myrsky oli valmis.
Vaikka Haapalan kommenteissa piilee osatotuus, tosiasiassa tutkimuksen näennäisen politisoitumisen takana on pitkälti median oma toiminta. Tohtoreita väittelee vuosittain yli 1700, ja yhteensä tutkijankoulutuksen saaneita on Suomessa yli 20 000. Tästä huolimatta mediassa pyörii lähinnä samat tutkijat. Vain pieni osa tutkijoista edustaa vahvaa ideologista näkemystä; media itse valitsee, keille tutkijoille antaa palstatilaa.
Osa ongelmaa on suomalaisen tohtorikoulutuksen heikko laatu. Tohtorintutkintoihin ei tyypillisesti liity minkäänlaista loppukoetta tai muuta vaatimusta, jolla tarkastetaan tutkijan osaamisen tai tutkimuksen taso. Järjestelmän lopputuloksena väitöskirjojen laatuhajonta on valtava, ja tutkijoiden osaamisessa on merkittäviä eroavaisuuksia.
Esimerkiksi, vuonna 2007 Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta päätti hylätä tohtorintutkinnon väitöksen jälkeen. Yliopiston opintosuoritusten tutkintolautakunta kuitenkin totesi, että menettelytapa oli väärä ja tohtorintutkinto myönnettiin tiedekuntaneuvoston vastakkaisesta – tutkimuksen heikkoon laatuun perustuvasta – näkemyksestä huolimatta.
Koska tutkimuksen tai tutkijan osaamisen tasolle ei juuri aseteta laatuvaatimuksia, yliopistokenttä houkuttelee myös ideologisesti latautuneita väitöskirjaopiskelijoita, joiden tutkimusta voi ajaa poliittiset päämäärät. Koko tutkijakaartia ei voi kuitenkaan leimata tällaisten yksittäistapausten takia.
Laatutasoltaan toista ääripäätä edustaa tutkimuksellisesti kunnianhimoiset objektiivisuuteen pyrkivät tutkijat. Parhaimmissa tieteellisissä lehdissä julkaiseminen on erittäin vaikeaa ja ideologisesti latautuneet tutkimukset karsitaan vertaisarvioinnissa. Vähintäänkin tutkimuksen on tyypillisesti pystyttävä vakuuttamaan laadustaan myös vastakkaista näkemystä edustavat professorit.
Esimerkiksi taloustieteiden parhaissa tutkimusjulkaisuissa tyypillinen arviointiprosessi kestää useita vuosia, joiden aikana tutkijat lähettävät lehteen arvioitavaksi useita versioita tutkimuspaperistaan. Artikkelin arvioi useampi referee, jotka antavat kirjoittajille mittavat raportit parannusehdotuksineen. Tutkimuksen julkaisun edellytyksenä on, että tutkijat pystyvät vastaamaan refereiden kritiikkiin.
Alan parhaimmistoon kuuluvassa lehdessä julkaistun tutkimuksen arvo nuorelle tutkijalle on valtava. Huippuyliopistoissa heti tohtoriksi väittelemisen jälkeen ansaittava apulaisprofessorin palkka voi olla pitkälti yli 200 000 euroa vuodessa. Väitöskirjan laatutaso ja sen mahdollinen julkaisu TOP5-lehdessä on keskeinen vaatimus tällaisen työpaikan saamiseksi. Tutkimuksellisesti kunnianhimoiset väitöskirjaopiskelijat ovat poikkeuksetta valmiita luopumaan mahdollisista ideologisista taipumuksistaan tällaisen julkaisun tuottaakseen: iso osa tutkimusprosessia onkin löytää riittävän kiinnostava tutkimusaihe ja -asetelma.
Median haasteena on luonnollisesti erottaa vakavasti otettavat tutkijat ideologisista vouhottajista. Valitettavasti väitöskirja itsessään ei ole tae tutkimuksen tasosta. Jos 2000-luvulla tutkimusuransa luoneen tutkijan tuotanto on lähes poikkeuksetta suomenkielistä, herättää tämä kysymyksiä, vaikka kieli ei sinänsä olekaan laatumittari, ja erityisesti emeritusikää lähestyvillä tutkijoilla voi olla hyvinkin mittava ja laadukas suomenkielinen tuotanto.
Yliopistoviranhaltijoiden tutkimus on keskimäärin muiden tutkimusta laadukkaampaa, ja puutteistaan huolimatta myös Julkaisufoorumin taso -luokitus antaa viitteitä tutkimuksen tasosta. Vakavasti otettavilla tutkijoilla on lähes poikkeuksetta kansainvälisiä parhaimman 3-tason julkaisuja.
Suomen yli 20 000 tutkijankoulutuksen saaneen joukkoon mahtuu väistämättä monenlaista tallaajaa. Sikäli, jos tutkimus tai tutkijoiden näkemykset näyttäytyvät laajasti poliittisesti tai ideologisesti vinoutuneina, vastuu on medialla, joka taustoittaa keskustelun sekä valitsee käyttämänsä asiantuntijat.
Politiikan päiväkirja 
Kirjoituksen alkuosa on aivan asiaa ja allekirjoitan sen. Valitettavasti loppuosa sortuu yleiseen ja kokemukseni mukaan nimenomaan taloustiedettä opiskelleilla yleiseen virheeseen. Vertaisarviointiprosessi ja lehtien laadukkuus ei voi poistaa ideologioiden vaikutusta, vaan se enemmänkin varmistaa, että julkaistut tutkimukset noudattavat kulloinkin vallitsevaa valtavirtaideologiaa.
Tämä on muuten yksi syy siihen, miksi tutkimusparadigmaan merkittävästi vaikuttavia tutkimukaia julkaistaan harvemmin ns. huippulehdissä; asiaa on tutkittu Kuhnista lähtien. Empiria (kts. esim. Latour, Laboratory Life, ja myöhäisempi STS-tutkimus) ei yksinkertaisesti tue käsitystä siitä, että olisi edes olemassa jotain ideologiavapaata tutkimusta. Näin ei varsinkaan ole yhteiskuntatieteissä, joihin taloustiedekin lukeutuu.
Tämä ei tarkoita, etteikö tutkimuksessa voisi tai pitäisi pyrkiä objektiivisuuteen. Objektiivisuus on kuitenkin vaikeampaa, jos tutkijat eivät itse edes ymmärrä tekevänsä aina työtään joistain ideologisista lähtökohdista käsin, hyväksyen tietyt arvovalinnat mm. käyttämiensä aksioomien suhteen. (Taloustieteen implisiittisestä arvopohjasta kannattaa lukea esim. Yalesta väitelleen taloustieteilijän Nelsonin kirja Economics as Religion.) Muissa yhteiskuntatieteissä tämä asia ymmärretään kokemukseni mukaan merkittävästi paremmin, taloustieteen ollessa edelleen naimisissa jo 1950-luvulla vanhentuneen positivismin ihanteiden kanssa.